Mä taidan olla onnekas. Kuten teksteistäni näkee, kaksi vuotta sitten mulla meni vaan hyvin. Kaikki oli upeaa. Mä pelkäsin kuitenkin sitä hetkeä, milloin kaikki hyvä loppuu koska ei se nyt loputtomiin voi jatkua. Ja teksteistä myös huomaa, että viime vuonna mulla meni huonommin. Paljon huonommin.
Pääsin aika pohjalle asti tossa loppuvuodesta. Mieli ei enää kestänyt ja päädyin kuraattorin kautta psykologille. Masennuksen merkit ja ahdistusta. Mitään diagnoosia ei tietenkään tullut, sillä psykologi ei ole psykiatri.
Porukoiden luona tilanne oli pelottava. Vanhemmillani ei ole ollut tervettä suhdetta sitten vuoden 1999. Tavallaan äidin käytöstä ymmärrän mutta isin ei uppoa mitenkään. Mitä nyt oon päätellyt niin sen kasvatus on ollut vähän perseellään ja sitä on lellitty liikaa. Ei se oikeen vaikuta aina täysikasvuiselta ja joskus tuntuu että mun pitää olla se aikuinen. Koska se oikeesti välillä polkee jalkaa kuin uhmaikäinen. Siis ihan oikeasti.
Jaksaminen koulun kanssa alkoi tulla kohti loppuaan. Mä olin painanut pari lukuvuotta täysillä lukujärjestyksillä. Opo oli toki sanonut, että jos en jaksa niin sanon vaan. En mä tajunnut mun omaa jaksamattomuutta itsekään. Mä en tajunnut sitä edes ykkösvuonna, jolloin nukahtelin tunneilla pitkistä yöunista ja aamupalan syönnistä huolimatta. Nyt kaikki kurssini suorittaneena, mulla meni kahden jakson verran kursseja hukkaan. Keskeytyneitä ja keskeneräisiä.
Mä olin vähän kyllästynyt mun ihmissuhteisiin. Tai oon tavallaan edelleen. Ihmisten kanssa ei oo enää hauskaa sillä tavalla kuin ennen. Helsingissä tympii se, ettei ole ketään joka tulee heti paikalle jos pyydän. Osa asuu liian kaukana ja osaa ei vaan huvita. Toki Kristan kanssa homma edelleen toimii - niin kauan kun siihen saa yhteyden. Naisella kun ei ole puhelinliittymää. Mutta siis jos Kristaa ei lasketa niin jos haluan lähtee vaan seikkailemaan kävellen - ei tule ketään mieleen. Jos haluan porukkaa juoruamaan leivonnaisten keskelle - ei tule ketään mieleen. Jos haluan alkoholinhuuruista iltaa - ei tule ketään mieleen koska oon erehtynyt valitsemaan absolutistikamuja. Hups. Jos haluan hengata useita tunteja jutellen - no ei todellakaan tule ketään mieleen.
Toki selittäähän sekin jotain, että kun mä alan kulua loppuun niin meneillään on lukiouran viimeiset pinnistykset. Ei tässä ehdi.
Ukin puolella saa vielä jotain aikaiseksi, mutta turhauttaa lähinnä ihmisten käytöstavat. Ei vastata viesteihin. Saavutaan paikalle vähintään tuntia myöhemmin mitä on pyydetty. Jonkun verran oon yrittänyt saada aikaiseksi sitä, että ruokakuluja jaettaisiin. Kertaakaan ei oo menny läpi. Vissiin ihmiset vaan ajattelee, että koska kokkaan/leivon porukoilla, ovat tarvikkeet näiden maksamia. Noup. Ei. Luulitte väärin.
Mä aloin kriiseillä parisuhteessani enemmän ja vähemmän kolmannesta inttikuukaudesta alkaen. Kun toinen ei puhu kun se haluaa vaan olla ja yhtäkkiä se ei haluakaan kuluttaa lomiaan vaan olemiseen. Ja kun vaikenee omista huolistaan niin se haluaakin kuulla mutta kun kertoo niin ei. Ja lopuksi se ei edes tiennyt mitä se haluaa. Pahimpina hetkinä aloin jo valmistaa itseäni suhteen päättymiseen. Sitä ajatteli, että toisen on parempi olla ilman ihmisrauniota taakkanaan.
Se että mä painoin töitä koulun ohella ei myöskään tehnyt hyvää. Ei etenkään siksi että aloitin ne abivuonna. Rahaa vai arvosanoja? Rahaa todellakin. Ja jäätävä uupumus. Joulukuussa tosin tykkäsin tosi paljon viikon työputkestani Zarassa. Ja tammikuussa olinkin saanut valituksia eli en enää edes pääse Zaraan. Harmitus 10/10.
Mutta aloitin tekstini onnekkuudellani ja nyt näytän harvinaisen epäonnekkaalta. Näin ei kuitenkaan ole. Noniin koulua nyt ei silleen enää ole. Ei tarvitse olla laskemassa poissaoloja ja hävetä myöhästymisiä ja pommiinnukkumisia. Tuntuu paljon paremmalta kun ei tarvitse olla jatkuvasti pyytelemässä anteeksi. Ja tuntuu paremmalta kun ei tarvitse miettiä kenen kanssa menee syömään kun Hertan puhelimen olemassaolossa ei ole järkeä ja loput abit käy koulussa mua vähemmän.
Mä olen edelleen tässä parisuhteessa. Tunne siitä on muuttunut paremmaksi pikkuhiljaa. Alkaa tuntua samalta kuin ihan alussa. Alkaa olla helppo olla. Mulla on tahtoa ja uskoa tän kanssa. Tosin puolisko ei kulje ihan samassa tahdissa, mutta sille asialle mä en itse voi mitään. Turha siis siitäkään niuhottaa kun kerran oon melko onnellinen.
Mulle tarjottiin kesätöitä. Ihan vaan seisoskelin kadulla ja tultiin tarjoamaan. Tosin en ilmeisesti kävellyt sisään ihan niin keposasti kuin luulin. Vähän jotain vertailua kilpailevien hakijoiden kanssa.
Sain stipendin. Oon viimeksi saanut ysiluokalla yleisestä parhaudestani. Nyt sain köyhyydestäni. Valmennuskeskus myönsi mulle parin tonnin arvoisen lääketieteen iltavalmennuskurssin.
Toteutin mun haaveen. Harmitti niin helvetisti wanhoissa kun en ollut hankkinut ihan sitä mitä olin viisi vuotta suunnitellut eikä kampaaja tehnyt sitä mitä toivoin. Noh penkkareihin sain aivan ihanan puvun ja koska mulla on enemmän luottamusta kampaustaitoihini, laitoin tukkani itse. Olin todella todella tyytyväinen.
Kirjoitin tekstitaidosta alustavasti 3(4+3+3) pistettä. Oon ylpeä. En oo ikinä ennen kirjoittanut neljän pisteen vastausta ja yleensä mun tulos onkin ollut kaksi pistettä. Mun lisäksi varmaan äikänopekin on ylpee.
Pääsen Thaimaahan. Kerrankin sanon pääseväni. Yleensä oon joutunut, mutta nyt tuntuu et aurinko, suuret määrät ruokaa ja halvat ostokset ovat ihan tervetulleita. Tosin seuralaisesta ei tietoa. Ensin kuvittelin ottavani puoliskon mukaan mutta sitä ei vissiin huvita matkustaa. Ja nyt kaikki kaverit on joko liian koyhiä tai niillä on aikatauluongelmia. Paitsi et yks on vaan liian pihi. Tunnistat kyllä itsesi.
Niin ja onneks mul on kaks hengauskamuu: Severi ja Iida. Puspus.
Joten oon onnekas koska kaikki tää vaikuttaa niin hyvältä verrattuna tohon mun pohjalla eleilyyn. Ja oon onnekas, koska tiedän et tää ei oo niin hyvä tilanne et ainoo suunta ois alaspäin.
Ainiin. Hertta, heitä se puhelin jo vittuun ja hanki uusi. Tai muuten mä heitän sen. Oikeasti. Tarkotan sitä. Mä hei asun kolmannessa kerroksessa.
Pääsin aika pohjalle asti tossa loppuvuodesta. Mieli ei enää kestänyt ja päädyin kuraattorin kautta psykologille. Masennuksen merkit ja ahdistusta. Mitään diagnoosia ei tietenkään tullut, sillä psykologi ei ole psykiatri.
Porukoiden luona tilanne oli pelottava. Vanhemmillani ei ole ollut tervettä suhdetta sitten vuoden 1999. Tavallaan äidin käytöstä ymmärrän mutta isin ei uppoa mitenkään. Mitä nyt oon päätellyt niin sen kasvatus on ollut vähän perseellään ja sitä on lellitty liikaa. Ei se oikeen vaikuta aina täysikasvuiselta ja joskus tuntuu että mun pitää olla se aikuinen. Koska se oikeesti välillä polkee jalkaa kuin uhmaikäinen. Siis ihan oikeasti.
Jaksaminen koulun kanssa alkoi tulla kohti loppuaan. Mä olin painanut pari lukuvuotta täysillä lukujärjestyksillä. Opo oli toki sanonut, että jos en jaksa niin sanon vaan. En mä tajunnut mun omaa jaksamattomuutta itsekään. Mä en tajunnut sitä edes ykkösvuonna, jolloin nukahtelin tunneilla pitkistä yöunista ja aamupalan syönnistä huolimatta. Nyt kaikki kurssini suorittaneena, mulla meni kahden jakson verran kursseja hukkaan. Keskeytyneitä ja keskeneräisiä.
Mä olin vähän kyllästynyt mun ihmissuhteisiin. Tai oon tavallaan edelleen. Ihmisten kanssa ei oo enää hauskaa sillä tavalla kuin ennen. Helsingissä tympii se, ettei ole ketään joka tulee heti paikalle jos pyydän. Osa asuu liian kaukana ja osaa ei vaan huvita. Toki Kristan kanssa homma edelleen toimii - niin kauan kun siihen saa yhteyden. Naisella kun ei ole puhelinliittymää. Mutta siis jos Kristaa ei lasketa niin jos haluan lähtee vaan seikkailemaan kävellen - ei tule ketään mieleen. Jos haluan porukkaa juoruamaan leivonnaisten keskelle - ei tule ketään mieleen. Jos haluan alkoholinhuuruista iltaa - ei tule ketään mieleen koska oon erehtynyt valitsemaan absolutistikamuja. Hups. Jos haluan hengata useita tunteja jutellen - no ei todellakaan tule ketään mieleen.
Toki selittäähän sekin jotain, että kun mä alan kulua loppuun niin meneillään on lukiouran viimeiset pinnistykset. Ei tässä ehdi.
Ukin puolella saa vielä jotain aikaiseksi, mutta turhauttaa lähinnä ihmisten käytöstavat. Ei vastata viesteihin. Saavutaan paikalle vähintään tuntia myöhemmin mitä on pyydetty. Jonkun verran oon yrittänyt saada aikaiseksi sitä, että ruokakuluja jaettaisiin. Kertaakaan ei oo menny läpi. Vissiin ihmiset vaan ajattelee, että koska kokkaan/leivon porukoilla, ovat tarvikkeet näiden maksamia. Noup. Ei. Luulitte väärin.
Mä aloin kriiseillä parisuhteessani enemmän ja vähemmän kolmannesta inttikuukaudesta alkaen. Kun toinen ei puhu kun se haluaa vaan olla ja yhtäkkiä se ei haluakaan kuluttaa lomiaan vaan olemiseen. Ja kun vaikenee omista huolistaan niin se haluaakin kuulla mutta kun kertoo niin ei. Ja lopuksi se ei edes tiennyt mitä se haluaa. Pahimpina hetkinä aloin jo valmistaa itseäni suhteen päättymiseen. Sitä ajatteli, että toisen on parempi olla ilman ihmisrauniota taakkanaan.
Se että mä painoin töitä koulun ohella ei myöskään tehnyt hyvää. Ei etenkään siksi että aloitin ne abivuonna. Rahaa vai arvosanoja? Rahaa todellakin. Ja jäätävä uupumus. Joulukuussa tosin tykkäsin tosi paljon viikon työputkestani Zarassa. Ja tammikuussa olinkin saanut valituksia eli en enää edes pääse Zaraan. Harmitus 10/10.
Mutta aloitin tekstini onnekkuudellani ja nyt näytän harvinaisen epäonnekkaalta. Näin ei kuitenkaan ole. Noniin koulua nyt ei silleen enää ole. Ei tarvitse olla laskemassa poissaoloja ja hävetä myöhästymisiä ja pommiinnukkumisia. Tuntuu paljon paremmalta kun ei tarvitse olla jatkuvasti pyytelemässä anteeksi. Ja tuntuu paremmalta kun ei tarvitse miettiä kenen kanssa menee syömään kun Hertan puhelimen olemassaolossa ei ole järkeä ja loput abit käy koulussa mua vähemmän.
Mä olen edelleen tässä parisuhteessa. Tunne siitä on muuttunut paremmaksi pikkuhiljaa. Alkaa tuntua samalta kuin ihan alussa. Alkaa olla helppo olla. Mulla on tahtoa ja uskoa tän kanssa. Tosin puolisko ei kulje ihan samassa tahdissa, mutta sille asialle mä en itse voi mitään. Turha siis siitäkään niuhottaa kun kerran oon melko onnellinen.
Mulle tarjottiin kesätöitä. Ihan vaan seisoskelin kadulla ja tultiin tarjoamaan. Tosin en ilmeisesti kävellyt sisään ihan niin keposasti kuin luulin. Vähän jotain vertailua kilpailevien hakijoiden kanssa.
Sain stipendin. Oon viimeksi saanut ysiluokalla yleisestä parhaudestani. Nyt sain köyhyydestäni. Valmennuskeskus myönsi mulle parin tonnin arvoisen lääketieteen iltavalmennuskurssin.
Toteutin mun haaveen. Harmitti niin helvetisti wanhoissa kun en ollut hankkinut ihan sitä mitä olin viisi vuotta suunnitellut eikä kampaaja tehnyt sitä mitä toivoin. Noh penkkareihin sain aivan ihanan puvun ja koska mulla on enemmän luottamusta kampaustaitoihini, laitoin tukkani itse. Olin todella todella tyytyväinen.
Kirjoitin tekstitaidosta alustavasti 3(4+3+3) pistettä. Oon ylpeä. En oo ikinä ennen kirjoittanut neljän pisteen vastausta ja yleensä mun tulos onkin ollut kaksi pistettä. Mun lisäksi varmaan äikänopekin on ylpee.
Pääsen Thaimaahan. Kerrankin sanon pääseväni. Yleensä oon joutunut, mutta nyt tuntuu et aurinko, suuret määrät ruokaa ja halvat ostokset ovat ihan tervetulleita. Tosin seuralaisesta ei tietoa. Ensin kuvittelin ottavani puoliskon mukaan mutta sitä ei vissiin huvita matkustaa. Ja nyt kaikki kaverit on joko liian koyhiä tai niillä on aikatauluongelmia. Paitsi et yks on vaan liian pihi. Tunnistat kyllä itsesi.
Niin ja onneks mul on kaks hengauskamuu: Severi ja Iida. Puspus.
Joten oon onnekas koska kaikki tää vaikuttaa niin hyvältä verrattuna tohon mun pohjalla eleilyyn. Ja oon onnekas, koska tiedän et tää ei oo niin hyvä tilanne et ainoo suunta ois alaspäin.
Ainiin. Hertta, heitä se puhelin jo vittuun ja hanki uusi. Tai muuten mä heitän sen. Oikeasti. Tarkotan sitä. Mä hei asun kolmannessa kerroksessa.
.jpg)
