Kallio on muotii

En väitä vastaan.

Kun tarvii apua

Mä olen ollut meidän koulun opiskelijakunnan hallituksen jäsen jo kaksi kautta. Oikeestaan nyt oon vähän extra-ajalla, sillä, oho, missattiin vaalit. Hallituksen jäsenenä oon päässyt opekokouksiin.

Oon käynyt viimeksi opekokouksessa, jossa käsiteltiin opiskelijahuoltoryhmää. Mikä se on ja milloin oppilas tulee ohjata sellaisen luo? Opiskelijahuoltoryhmän idea on tietty pitää huolta opiskelijan hyvinvoinnista. Se toimii silleen että kun esim. jonkin kurssin opettaja tai vaikka oma RO huomaa oppilaan olevan poissaoleva, joko kuvainnollisesti tai kirjaimellisti, niin mennään kysymään onko kaikki ok. Kysytään tarvitseeko apua, haluaako apua. Opiskelijahuoltoryhmään kuuluu RO, terkkari, psykologi ja kuramoottori. Mahdollisesti myös huoltaja. Jos opiskelija suostuu ottamaan apua vastaan, niin sitten tässä ryhmässä etsitään parhaita ratkaisuja ongelmiin. Jos ei, niin yhteys vanhempiin tai sossuun. Tosin täysi-ikäisen kieltäytyvän opiskelijan kohdalla ei tehdä mitään.

Tässä kohtaa on hyvä ilmoittaa, että oon pettynyt meidän koulun opiskelijahuoltoon. Asiaan on toki voinut vaikuttaa se, että meidän RO on vaihtunut pari kertaa. Mutta miksi niin pettynyt?
Koska:
- Esim. mun matikka oli aluksi sellaista kasia ja ysiä. Sitten se humpsahti kutosiin ja vitosiin. Tuliko kukaan kysymään henkilökohtaisesti mitään? Ei. Huutia sai omalla nimellä varustettuna.
- Ekana vuonna mulla oli paljon poissaoloja, mutta jokainen selvitettiin. Silloin poissaoloja kerrytti lähinnä sairastelu ja ympäristöraadin tapahtumat. Tokana vuonna alkoi kertyä selvittämättömiä poissaoloja. Kysyikö kukaan mitään? Ei.
- Kun mun myöhästely alkoi, sain joko huutia siitä, että pitäisi osata jo tämän ikäisenä katsoa kelloa tai sitten vain vähän kiusoittelua. Tuossa viikko sitten varmaan ekan kerran kysyttiin, mistä olin tulossa. Vastasin rehellisesti, että sängystä, eikä keskustelu jatkunut tästä eteenpäin.

Meidän matikanope on pitänyt mulle enemmän kursseja kuin kukaan muu. Olisin kai siltä oottanut jotain, etenkin kun se opekokouksessa opiskelijahuoltoasiaansa niin innokkaana selitti. Se onnistui kerran kysymään vointia. Sillon olin kuumeessa ja unohtanut lasit kotiin. Sanoi siihen vaan, että kipeänä tulisi jäädä kotiin. Tämän jälkeen ei mitään. En mä tiedä, olisiko mun pitänyt ottaa sen "auttelen, jos voin" -mantra henkilökohtaisesti.

Jaksamattomuudesta puhuminen on hankalaa. Kun olen tullut myöhässä tai jättänyt tulematta syyllä etten jaksa, moni ajattelee asiaa viitsimättömyytenä. Sellaisena välinpitämättömyytenä. Ja sitten kaverin suusta pääsee vaan "hmph". Kun ei oikeasti jaksa. Kun tuntuu ettei voimat vaan riitä siihen että nousee sängystä. Kun kouluun kävellessä haluis vaan jäädä maahan itkemään kun ei jaksa. Mun jaksamattomuus ei vissiin alkanut mennä perille ennen kuin aloin tiuskia asiasta. Jos silläkään.

Nyt mä olen kuitenkin hakenut apua. Puhunut usealle ihmiselle. Useimmat eivät kai edes ota vakavasti ja koittavat selitellä jollain helposti ylipäästävällä asialla. Kuten sillä, et jos vaikka mun poikaystävä on kamala. Tai mulla on stressiä. Tai jos se on se inttileskeys. Mun poikaystävä on paras mahdollinen ja miten voi olla stressiä, jos ei ole oikeaa stressattavaa? Inttileskeys sujui alkuvuodesta vielä ihan sikahyvin, vaikka sillon sen piti olla just hankalaa. Mä kuitenkin pistelin tossa viime yönä psykologille ja kuraattorille viestiä ja pyysin apua. Huomenna on terkkarin vuoro.

Mä oikeesti toivon, et tää on jotain, josta voi parantua. Silleen, että mun itsevarmuus ja kunnianhimo vois palautua samalle tasolle kuin mitä ne oli silloin, kun mä aloin tapailla puoliskoa. Silleen, et mä tietäisin, et mä oisin vahva vaikka yksinkin.

Rakasta vihollistasi eli tulevaisuutta

Tässä se nyt on. Abivuosi.

Fiilikset: voi vitun vitun vitun vitun eiku se on liian teini sana eli voi pyllyn ylppärit.

© Iida Lahikainen

Olen laskeutunut "lomalta" takaisin opiskelijaelämään yllättävän hyvin. No onko sekään mikään ihme, kursseja on viisi, joista kaksi eivät ole minulle edes välttämättömiä. Silleen. Periaatteessa. Neljä aamua viidestä alkaa liian aikaisin, mutta yhtäkään aamutuntia en oo vielä lintsannut eikä poissaolojakaan näy, vaikka parit EF-keikat tuntien päälle hurauttelinkin heti ekalla viikolla.

Ihailkaa edistymistäni, ensimmäinen piirros on joulukuulta 2009 ja toinen heinäkuulta 2014. Molemmissa mallina Laura-Tuulia Aarnio.

Hei oikeasti, mun loma oli LOMA. Siis en ollut töissä kuin max. viikon plus yhden päivän mustikassa. Mustikanpoimintareissuhan päätyi siihen että puolen ämpärin jälkeen kellahdin maahan puhdistamaan marjojani. Lisäksi puoliskon asettaessa jäätäviä uhkauksia tulevaisuudelle oli pakko ryhtyä lukemaan ja luin ihan kiitettävästi puolet bilsan ylppärialueesta. Samalla luin koko Louisiana-sarjan. Ja sitten pidin kahden viikon tauon. Tai ei mitään intensiivistä lukemista enää. Ja hupskeikkaa, muisti tyhjennetty mukavasti mutta kyllä se tästä. Muistipelin teko ainakin ratkaisee tätä ongelmaa.

Syy siihen, miksi olen niin köyhä

Lukumotivaatiota on aktiivisesti tappamassa epävarmuus tulevaisuudesta. Tai mullahan oli selkeät suunnitelmat ja nyt ne on vähemmän selkeät. Tai bilsa alkoi kiinnostamaan enemmän kuin hammaslääketiede ja sitten paljastuikin että bilsalla jää työttömäksi ja kappas, näin avaat suunnitelmasi kokonaan. Ammatinvalintatestejä tehty muttei niistä mitään apua ole. Tavallaan arkkitehdiksi saattaisi inan tehdä mieli, vaikken Torkkelissa mitään teknistä piirustusta olekaan opiskellut. Mutta ei, Yasminesta ei tule arkkitehtiä. Ja miksi? Koska niitä ei kouluteta Turussa. Ja miksi Turku? Koska puolisko. Tämähän olikin se syy, miksen halunnut vielä lukioaikana mitään parisuhteita. Jottei tarvitsisi välittää kenenkään muun päätöksistä. Onhan tässä ihan kelvollisesti eletty eri kaupungeissa jo hurjan kauan, mutta ei sellaista loputtomiin jaksa. 

Parisuhde...

Okei, ei saa heittää kaikkea puoliskon niskaan, itsehän olen koko ajan Turkuun halunnut. Takaisin tutulle murrealueelle. Kun ei Helsinki tuntunut pitkään aikaan kodilta. Vasta nyt, kahden vuoden jälkeen olen alkanut hyväksymään tämän olemassaolon. Tai tulee oikeasti sellaisia "Mut Helsingissä..." esim. 24h-Alepat, ravintolat, HSL ja Ravintolapäivän toimivuus. Ainiin, arvatkaa mikä on kaikkein rasittavinta Helsingissä? Wannabe-true-helsinkiläiset. Siis sellaiset, jotka ovat muuttaneet Helsinkiin jostain kauempaa ja unohtavat helsinkiläistymisessään kaiken, mikä on kehä III:n ulkopuolella. Ei mitään arvoa muulle. Musta Uusikaupunki on kaupunkina aivan ihana. Sen selittäminen edellämainitulle ihmistyypille ei onnistu. Ei millään. Halveksuntaa saatana. Hei, mulla ei oo muita kaupunkeja vastaan mitään. Mä en vaan ole käynyt Mikkeliä pohjoisemmassa enkä idemmässä. Tai saattaa mulla olla vähän Laitilaa vastaan. Sori.

Ainiin, tässä kun Hertta on majaillut luonani jonkin verran, niin on tullut pohdittua esim. sitä, mikä tekee ihmisestä seurattavan? Oli se sitten blogi tai twitter tai instagram, miksi joku täysin random lähtee seuraamaan toisen elämää? 

rräyh

Inttileskille

Mä olen ollut varmaan kamalin inttileski ikinä. Tai siis en mä noudata mitään niistä ohjeista, joita foorumeilla jaetaan.

Luulin puoli vuotta ettei tuntemistani ihmisistä yksikään ollut inttileski. Sitten päädyin erääseen fb-inttileskiryhmään mutta olo oli outsider sielläkin. Harvempi kai pyöritti kaukosuhdetta samaan aikaan ja laivastossa miehiä ei ollut monella. Ja nyt kun 2/14 sai pukeutua vihdoin vihreisiin niin nyt näitä inttileskiä tuntuu satelevan joka suunnalta. Samalla selvisi, etten ollutkaan ihan niin yksin kuin luulin.

Mutta jos joku epätoivoinen eksyy tänne, miten ohjeistaisin?

Okei, varmaan aika yleinen on kuuntele. Tosin puolisko ei välitä kauheasti puhua mulle intistään, koska tietää etten paljoa tajua. Jooh, ei kai toiminut mun kohdalla.

Sitten sanotaan, että älä tunge jokaista murhetta varusmiehesi niskaan. Noh, ei toiminut sekään mulla. Tai jos yritin olla kertomatta, niin musta tuli vaan angstinen ja sen huomasi. Puhuminen on kuitenkin yksi tärkeimmistä asioista parisuhteessa, eli minun ohjeeni: älä vaikene! Tosin ei nyt ihan kaikesta voi inistä. Jos mies tulee väsyneenä lomilleja se harmittaa, niin sille ei oikeastaan vaan voi yhtään mitään.

Jos äijälläsi on hyvät tupakaverit, voit olla unelmavaimo ja leipoa jotain jaettavaksi tupaan. Älä roiku jatkuvasti kiinni vaikka rankan viikon/kaksi/kolme oletkin odottanut kultaa kotiin. Ellei mies itse halua roikkua. Tosin itse en käsitä, että jos inttikamujensa kanssa haluaa kaljotella lomilla. Tehköön edes sen iltavapailla. Niitähän se näkee siellä miltei 24/7 kuitenkin. Muuten anna vapaus tehdä omia juttujaankin. Ja minähän en todellakaan noudattanut tätä viime viikonloppuna ja sain palautetta asiasta.

Älä käskytä, älä petä, jos suhteessa on ollut paljon mustasukkaisuutta ilmassa niin älä anna aihetta sellaiseen. Ja jos meinaat äijäsi jättää niin pls, älä tee sitä paria viikkoa ennen reserviä etenkin jos puoliskosi on taipuvainen masennukseen. Sellaiset ovat kai helpommin päätyneet itsemurhaan.

Älä odota liikoja tai tee suuria suunnitelmia viikonlopuille. Ainakaan kysymättä toiselta. Jos tykkäät ällöromanttisuudesta, niin inttiin saa lähetettyä rakkauskirjeitäkin.

Elektroniikat on siirapis

Minä olen oppinut unelmoimaan paremmin. Aiemmin oli vain pakko saada -tavoite, mutta kai sitä nyt pitää joustaa. Unelmat voi olla tarkoitettu toteutettaviksi, ja yleensä käsketään itse niitä toteuttamaan, mutta jos unelmoit prinssistä valkoisella ratsulla niin miten ketussa sellainen unelma pitäisi itse toteuttaa? Tosin vielä silloin kun mulla oli sukupuolikriisi ja olisin mieluummin ollut mies, niin ratkaisin asian sillä että ryhdy itse prinssiksi ja hanki heppa. Nykyään puolisko ei tue mun sukupuolikriisiä kun ei se oo homo.

Minä unelmoin naimisiinmenosta. Siitä, kuinka voin julkisesti kaikkien edessä luvata rakastaa. Vaimona olosta. Sukunimen vaihtamisesta rakkaan sukunimeen. Olla olematta neiti enää. Isoäiti uhkaili jo että musta tulee vanhapiika. Ala-asteikäisenä ennen puoliskon tapaamista olisinkin mielelläni sellainen lopun elämääni ollut. Ei mulla ollut uskoa avioliittoon tai parisuhteisiin tai rakkauteen muutenkaan. Kasiluokan jälkeen oli jonkinnäköistä uskoa, muttei halua lähteä enää mihinkään suhdesoppaan. Ja nyt ollaan tässä, tulevana abiturienttina pohtimassa päästääkö tästä avioliittounelmasta irti. Olen kuitenkin todennut, että vaikka tää vaimoilu olisikin mulle tärkeää, niin en mä alkaisi ketään hylkäämään avioliiton vuoksi. Ja voisin mä hoitaa homman ilman jäätäviä viiden miljoonan euron juominkeja, jos se siitä kiinni olisi.

Unelmoin perheestä. Musta vaan kaikki lapset on rasittavia. Tai no suurin osa. Voin vaan toivoa, että omista lapsista tulee enemmän mun kaltaisia, tosin ilman sitä syrjityksi tulemista. "Et pääse mukaan kun sulla on isosisarus ja meil on pikkusisaruksii" "Et pääse mukaa ku sun äiti ei oo suomalainen" Ja täältä alkaa vuotaa 15 vuotta sitten alkanut katkeruus. Niinjoo ja ehkä mun lapset voisi olla vähemmän itsetuhoisia kuin mä 4-vuotiaana. Mutta mulla lastenhankinnassa voi ilmetä pieniä ongelmia, sillä viimeksi kun kierto on ollut luonnollinen niin yhden kierron kesto oli 5kk. Juuh lisääntymismahdollisuus kahdesti vuodessa, kiitti tästä. Ei kyllä ole ihan ajankohtainen asia, vaikka sekunnin murto-osan ajan suunnittelinkin lapsenhankintaa välivuodelle. Lisäksi puolisko vitsaili lapsenhankinnasta inttivuodelle. Kuulemma olisi lomia saanut.

Mä sanon usein vihaavani yllätyksiä, koska useimmat yllätyksistä ovat osoittautuneet epämieluisiksi. Esim kun Hoas yllättäen lähetti vahvistuksen vuokrasuhteen päättymisestä vaikka tarkoitus oli jatkaa asumista. Tai kun mä sain joulutervehdyksestä vastaukseksi vihaviestejä. Tai kun oon rauhassa tyhjentänyt tilini ja sitten sille yllättäen läjähtää kolme laskua. Tai kun joku antaa epämieluisan lahjan tai kun kameran akut osoittautuvat käyttökelvottomiksi juuri kun pitäisi lähteä johonkin kuvaamaan. Tai kun isoäiti on yllättäen putkahtanut täysin ilmoittamatta epäsiistiin kämppään ties minkä keskelle. Mutta kai mä sitten uskallan yllätyksistäkin unelmoida. Silloin vielä, kun puolisko ei ollut intissä saatoin haaveilla esim. siitä että herra olisi yllättäen ilmaantunut kotiini. Juuh, mies käy mutta isoäiti ei. Joskus kun vielä oltiin pieniä, eli yläastelaisia, puolisko yllättäen alkoi tanssittaa niiden keittiössä. Se on sentään hyvä muisto yllätyksestä. Romanttiset yllätykset, kyllä kiitos. Mutta kai mä tykkään enemmän järkkäillä yllätyksiä itse. Oon tässä lomapäivinäni, joita tänä kesänä on kertynyt enemmän kuin työpäiviä, suunnitellut aamiaisia sänkyyn ja kutsuja piknikille ja vastaleivottuja ties mitä. Juuh eihän tässä muuten mitään mutta kun se puolisko puorii tuolla jossain sen miinalaivansa kanssa. Olin kyllä erittäin fiiliksissä saadessani kullalta yllättäen suklaalevyn. Tai no ensin olin superhämilläni pari päivää enkä edes tajunnut kiittää. Tajuttuani kiittää lupailin myös kolmea asiaa joista oon täyttänyt tähän mennessä vaan yhden. Eh. Noh, onhan tässä aikaa.

Mutta kaikessa romantiikkaymmärtämättömyydessäni ja spontaaniusvihassani ja ei-ikinä-mukavuusalueen-ulkopuolelle-asenteellani minä haluan enemmän tanssia ja kielisuudelmia, joita harrastin 14-vuotiaana ja tehdä aamiaisia sänkyyn ja antaa hierontoja ja olla yhteiskuvissa, joita voi katsella vuosien päästä, ja hyväksyä muutokset ihmisessä koska rakkaus on sitä. 

Tämän tekstin allekirjoittaa ikävästä kärsivä inttileski, jonka äijällä on tuplagines. Kirosana.

Diktaattoriksi opiskelu

Ei tuu RUKn kurssijuhlaa. Mutta häät tulee. Ei meidän vaan puoliskon serkun ja tämän piitkäaikaisen tyttöystävän (vai pitäskö sanoo kihlatun) ja kutsussa luvattiin tansseja. Yasmine é felice.

Tulikin tuosta mieleen taas vaihteeksi että kirjoitukset lähestyvät uhkaavasti. Syksyn ohjelmassa biologia ja englanti, keväällä taas fysiikka, kemia, pitkä matematiikka ja äidinkieli. Toki voisin tässä vielä italiankin kirjoittaa. Pitkään luulin, että B3-kielen kirjoittamiseen tarvittaisiin kuusi käytyä kurssia, mutta raja onkin vain kolme.

En tiedä miksi opiskelen aineita, joissa en pärjää. Matematiikka on mennyt silleen, että kolme kurssia on tullut juuri ja juuri läpi päästyä eikä kemia meidän koulun oman opettajan kanssa kiinnosta pätkääkään. Kallion lukion opettaja saa aiheesta kiinnostavan, omassa koulussa opettaja ei edes suostu auttamaan.

Tulevaisuuden suunnitelmat alkavat mennä uusiksi. Kun kokee, ettei pärjää pääsykokeisiin tarvittavissa aineissa, miten sitten pärjää pääsykokeissakaan? Onhan niitä valmennuskursseja, mutta varaa sellaisiin ei. Saahan niihin haettua vähävaraisten stipendejä ja kaikkea, mutta millä todennäköisyydellä ne osuvat omalle kohdalle. Eihän mun vähävaraisuushakemuksista ole mikään tuottanut tulosta... Tai okei, opintotukihakemus sentään. Lisäksi Vasemmistonuoret järjestivät ainakin tänä vuonna ilmaiset valmennuskurssit, toivottavasti sama tapahtuu ensi vuonnakin... Jos siihen asti jaksan sinnitellä. Tosin okei, mun hammaslääkiksen varasuunnitelma oli biologia, kunnes mulle kerrottiin sen kakkatyötilanteesta. Jaa että ei musta tulekaan mitään geenimanipuloijaa. Ja sitten oli taas aika etsiä uusi varasuunnitelma. Ja alan vaan harkita taiteilijapummailua, vaatesuunnittelua sekä somistajaa. Niinja graafista suunnittelijaa. Etenkin nyt kun Suomen AMKista katosi hammasteknikon koulutus. Voi Metropolia, minkä teit.

Tähän epätoivoiseen soperrukseen on kai hyvä lopettaa. Voin mä vielä ryhtyä hei diktaattoriksi.

Täs mä diktaattorina. © Hertta Lehtovirta

Heil Yasmine / Rinsessatervehdys © Hertta Lehtovirta

moimoi

Päätin, etten eroa kirkosta. En kuitenkaan ala käännyttämään ateistiani, sillä uskon uskonvapauteen (kuulostipa taas järkevältä).

Minä haluan naimisiin vielä jonain päivänä, mutta katolinen kirkko ei oikeastaan salli meidän suhdetta, tai periaatteessa kyllä mutta kuitenkin ei. Eihän meidän kirkko kai usko kirkosta eroamiseenkaan jos se ei usko avioeroon? Onhan puolisko sentään kastettu ja riparin käynyt ja niin. Toki vaikka tässä huonolla tuurilla äijä vaihtuisi koska jos joku kuolee tai jotain niin jos päätyisin jonkun muun puoliskoksi niin aika moni on kuitenki eronnut kirkosta jo koska Päivi Räsänen. Ja jos nyt katolinen kirkko asettaisi jonkun kirkosta eronneen eikelpaa-ihmiseksi niin juu kiitos tästä sulkekaa minut vaan sakramenttien ulkopuolelle. Tosin en tiedä miksi edes kirjoitan tästä jos en edes aio kirkossa naimisiin.

Suunnittelen munasolujen luovutusta. Katolinen kirkko tosin ohjeistaa adoptoimaan ennemmin kuin hankkiutumaan hedelmöityshoitoihin yms koeputkihommaan, mutta onneksi tässä kohtaa voin todeta Suomen olevan ainakin vielä suurimmalta osalta jotain muuta kuin katolinen. Jos minulla on munasoluja joku 500 000 ja niistä kypsiksi ehtii 400 ja lapsia ehtii tulla varmaan enintään viisi (vaikka puolisko ehdotti juuri tänään sadan lapsen hankintaa kun ehdotin siittiöiden luovutusta) niin miksipä ei? Jostakusta tulee erittäin onnellinen varmaan saadessaan neljäsosa-aasialaisen lapsen joka on lähes sokea hakiessaan ajokorttia tai jotain. Lisäksi sillä voi tienata kuukauden vuokran. Siis munasolun luovuttamisella, ei sokealla lapsella. Tai no varmaan sellasestakin saa jotain tukea.

En oikeesti uskalla kirjoittaa tänne ku pelkään että mun suusta (sormista) pääsee vaan inttileski-ininää. Oikeasti. Jos kuulisitten sekunnin murto-osan mun ajatusvirtaa niin hirttäytyisitte. Tai hirttäisitte mut. Ei se ei ole itsetuhoista, eikä oikeastaan tuskaisaa, se vain on sitä hulluutta, mitä ne demittäjät, jotka eivät kuulu inttileskiin, vihaavat.

Wanhojentanssit menivät eikä siitä oikeen muuta sanottavaa. Mulla ei ollut ihan niin kivaa kuin kuuluisi koska se mystinen tauti joka edelleen jatkuu tai siis Matias toi uuden edellisen loputtua. Tosin kai olin jo luopunut toivosta kauan ennen harjoitusten alkamista... Miksei nykyään voida pitää hienoja tanssiaisia missä tavataan ihmisiä? Kännitapaamiset on aika noloja yleensä. Jos tanssiaisia ois enemmän kuin vaan wanhat niin vois hankkia kaappinsa täyteen superihania mekkoja. Noh, ehkä vaan toivon että joko pääsen RUK-kurssijuhlaan tai yliopiston sitseihin.

Enkä tiedä mikä mua vaivaa kun oon jatkuvasti kritisoimassa katolista kirkkoa.

mystinen tauti

En voi tanssii ku oon sick enkä voi mennä valaan ku oon sick t. mystinen tauti

© Hertta Lehtovirta

Tervetuloa 2014

Mitä luvassa:

Tammikuu
- Inttileskeys
- Back to school
- Vuosipäivä
- Täysi-ikäisyys meikälle
- Muutama muukin täysi-ikäinen
- KSB

Helmikuu:
- Wanhat, fuck you ystävänpäivä, vala
- Hiihtoloma

Maaliskuu
- Putkiremppa, evakko

Huhtikuu
- Muutto Vantaalle

Toukokuu
- Asustelu Vantaalla jatkuu

Kesäkuu
- Loma = töitä

Heinäkuu
- 1½v-pv
- Takaisin Kallioon?

Elokuu
- Abivuosi!

Syyskuu
- Kirjoitukset :(:(:(::(:(::(:( ;_____;

Lokakuu
- Ruotsiin?

Marraskuu
- niente

Joulukuu
- Inttileskeys päättyy viimeistään tässä kohtaa