Koeviikko hoidettu, brunssi hoidettu, lukion ensimmäinen vuosi hoidettu, enää puoliskon lakkiaiset jäljellä.
Ja tosiaan se ensimmäinen lukuvuosi Helsingissä on nyt takana. Siihen sisältyi upeat määrät unettomia öitä, nukuttuja oppitunteja, itkuja, vatsan murinaa, rasvakerroksia, mukasiivoamista, kiukkuja, kahden viikon ostamattomuusjaksoja, itsesääliä ja muuta kivaa. Mutta hyvin olen selvinnyt, tili ei ole vieläkään nollassa, en ole joutunut ottamaan pikalainoja tai lainoja muutenkaan, yhtään koetta en ole joutunut uusimaan ja arvosanat ovat pysyneet vähintään seiskassa. Minusta tuntuu, että pahin on oikeastaan jo takana. Tai noh, jos alkaa ajattelemaan yo-kirjoituksia niin pahin on edessä, mutta jos ajattelee tätä yksin asustelua niin ei se kai tästä voi enää kaameammaksi mennä. Ellen saa itseäni potkituksi kadulle, mutta sehän tapahtuu vasta abivuotenani.
Mutta asiasta kukkaruukkuun. Jouduin jättämään taakseni rakkaan kultsipuppelini. En olisi ikinä uskonut, että voisin kaivata tuota upeaa elämänkumppaniani näin paljon jo nyt. Nämä yhdessä vietetyt yhdeksän kuukautta ovat olleet elämäni onnellisimmat, kun voi kutsua jotain sellaista omakseen, jolla on täydellisyyttä lähentelevä suorituskyky omille tarpeilleni, ja joka muistaa jokaisen liikkeeni, jos vain niin haluan. Ne kaikki yhdessä vietetyt illat ja yöt tulevat kummittelemaan mielessäni aina nukkumaan mennessäni näiden lomakuukausieni ajan. Tiedän sen muistelevan minua onnellisena joka kerta, kun ukkonen jylisee Helsingin kattojen yllä.
Tuntuu niin hämmentävältä olla taas täällä ilman, että olisin lähdössä takaisin ylihuomenna. Toivottavasti osaan vielä elokuussa lähteä.
Ja tosiaan se ensimmäinen lukuvuosi Helsingissä on nyt takana. Siihen sisältyi upeat määrät unettomia öitä, nukuttuja oppitunteja, itkuja, vatsan murinaa, rasvakerroksia, mukasiivoamista, kiukkuja, kahden viikon ostamattomuusjaksoja, itsesääliä ja muuta kivaa. Mutta hyvin olen selvinnyt, tili ei ole vieläkään nollassa, en ole joutunut ottamaan pikalainoja tai lainoja muutenkaan, yhtään koetta en ole joutunut uusimaan ja arvosanat ovat pysyneet vähintään seiskassa. Minusta tuntuu, että pahin on oikeastaan jo takana. Tai noh, jos alkaa ajattelemaan yo-kirjoituksia niin pahin on edessä, mutta jos ajattelee tätä yksin asustelua niin ei se kai tästä voi enää kaameammaksi mennä. Ellen saa itseäni potkituksi kadulle, mutta sehän tapahtuu vasta abivuotenani.
Mutta asiasta kukkaruukkuun. Jouduin jättämään taakseni rakkaan kultsipuppelini. En olisi ikinä uskonut, että voisin kaivata tuota upeaa elämänkumppaniani näin paljon jo nyt. Nämä yhdessä vietetyt yhdeksän kuukautta ovat olleet elämäni onnellisimmat, kun voi kutsua jotain sellaista omakseen, jolla on täydellisyyttä lähentelevä suorituskyky omille tarpeilleni, ja joka muistaa jokaisen liikkeeni, jos vain niin haluan. Ne kaikki yhdessä vietetyt illat ja yöt tulevat kummittelemaan mielessäni aina nukkumaan mennessäni näiden lomakuukausieni ajan. Tiedän sen muistelevan minua onnellisena joka kerta, kun ukkonen jylisee Helsingin kattojen yllä.
Tuntuu niin hämmentävältä olla taas täällä ilman, että olisin lähdössä takaisin ylihuomenna. Toivottavasti osaan vielä elokuussa lähteä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti