Say my name
So I will know you're back you're here again
For a while
Koeviikkoni sotki ja minut täysin yllätti yhden vanhan tuttavan yhteydenotto, joka hämmentää vieläkin. Viileän viharakkaussuhteen ja yli vuoden hiljaisuuden jälkeen ei vain tiedä, miten toimia. Pitäisikö vain olla ok kaiken kanssa ja antaa vanhojen olla? Pitäisikö koko ihminen jättää menneisyyteen? Pitäisikö jatkaa yhteydenpitoa mutta varoen? Pitäisikö olla kovinkin innoissaan asiasta? Pitäisikö opetella taas luottamaan? Pitäisikö tajuta omista kokemuksistaan, ettei tule mitään ja lopettaa ennen kuin mikään on alkanutkaan? Vai pitäisikö ehkä sittenkin ottaa opikseen kokemuksistaan, ja välttää samoja virheitä?
Toivoin todella pitkään tämän tapahtuvan, mutta olin jo lopettanut toivomisen kun tämä tapahtui. Haluanko tätä edes enää?
Koeviikko itsessään on sujunut niin ja näin. Ei unta, ei lukemista, ei ruokahalua. Läpi varmaankin pääsen, mutta hyviä tuloksia ei todellakaan ole tulossa.
Ruokahalu katosi siinä jossain lauantain ja sunnuntain aikana. Ei vain kykene. Nälkä on, ruoka vaikuttaa hyvältä, mutta kun yrittää syödä niin ei, ei pysty. Non posso.
Etälukion pitkän matematiikan kakkoskurssin materiaalit opettivat minulle enemmän kuin kaikki tässä jaksossa käymäni matematiikan tunnit yhteensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti